Kymmenen vuotta on pitkä aika. Se on suursnautserin kokoiselle koiralle pitkä elinikä. Kuitenkin se voi yhtäkkiä tuntua vain hetkeltä  -  vastahan Gamu tuli meille, vastahan se oli pikkupentu. Vastahan se oli hölmö nuori koira. Vastahan se oli... niin, harmaapartainen koiravanhus, jonka liikkeistä oli jo hidastunut enin vauhti.

Suurimman osan Gamun elämästä elin sen kanssa samassa osoitteessa, mutta pari vuotta sitten muutin pois ja aloin nähdä Gamua joskus hyvinkin harvakseltaan. Gamu oli tottunut isoon reviiriin eikä niin arvostanut kerrostaloelämää, mutta joskus se tuli isäni pitkien työpäivien ajaksi minun ja Kidan vieraaksi. Näin piti käydä myös tällä viikolla, ja odotinkin jo kovasti rakkaan koiran näkemistä. Sunnuntaina isäni kuitenkin ilmoitti, että Gamun syöpä oli levinnyt nopeasti eikä ruokakaan enää oikein maistunut. Nappasin siis Kidan mukaan ja lähdin Hartolaan hyvästelemään koiran, joka oli aina ollut Kidan suuri esikuva.

Gamulle oli tullut kaulaan iso verta vuotava patti, joka taisi estää sitä asettumasta mukavasti makuulle, sillä suurimman osan viimeisestä yöstään se makoili pää ylhäällä. Enpä voi sanoa itsekään nukkuneeni montakaan hetkeä... Gamu oli kuitenkin reipas loppuun asti ja taisi aamulla ennen eläinlääkärille lähtöä hieman hypähdelläkin ulkona.

Gamu oli monipuolinen harrastuskaveri, jonka kanssa isäni kävi kymmenissä palveluskoirakilpailuissa monessa lajissa. Itsekin treenasin Gamun kanssa hieman tokoa ja agilitya. Talvisin Gamu kävi vetämässä pulkalla lapsia, joista rohkeimmat uskalsivat ihan itse antaa isolle mustalle koiralle palkaksi Frolic-nappulan  -  ja arvatenkin saivat vastalahjaksi kätensä tai lapasensa täyteen kuolaa... Gamu oli keppi- ja pallohullu koira, joka ei ikinä kyllästynyt tuomaan keppiä heitettäväksi ja joka toi oikean kepin erehtymättömästi hankalimmastakin paikasta. Ennen kaikkea Gamu oli kuitenkin mahtava koirapersoona, jolla oli tiettyä omanarvontuntoa ja huumorintajua.

En ole ainoa, jolla on Gamua ikävä.